Mä olen päättänyt olla hyvä äiti. Mahdollisimman hyvä ainakin. Simppikselle mä en sitä ollut, kun se oli vauva. Olin liian hukassa ja aivan liian rikki. Mutta nyt tuntuu siltä, että mulla alkaa olla tarpeeksi eväitä kasassa tähän hommaan. Mä ehkä sittenkin pystyn tähän. Ainakin aion yrittää!
Isimies meni töihin vapun jälkeisenä päivänä ja mä jäin kotiin. Simppis käy päiväkodissa, mutta tulee puoli kolmen aikaan iltapäivällä takaisin. Ollaan siitä sitten seitsemään asti kolmisteen. Silloin kun Simppis oli pieni, mulle oli aivan äärettömän vaikeaa olla sen kanssa yksin. Tai olla ylipäätään. Mä halusin mieluummin mennä jossain muualla ja käytinkin ainakin kolmen kuukauden ajan Paloniemen sairaalasta päästyäni mun vanhempiani häikäilemättä hyödyksi ja poika oli niillä melkein yhtä paljon kun mun sairaalassa ollessa. Ja se oli väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Oon aivan mielettömän pettynyt omaan toimintaani silloin ja tuntuu todella pahalta pojan puolesta, että äiti on vaan mennyt miten halusi. Mutta kuten sanottu, mä olin hukassa ja liian rikki. Nyt vasta Umppiksen synnyttyä mä olen päässyt jyvälle siitä miten hienoa on olla äiti ja viettää aikaa omisen lastensa kanssa. Ja oon siitä niin mielettömän iloinen ja kiitollinen joka päivä! Pitkä tie tähän onkin kuljettu.
Simppis kuitenkin käy päiväkodissa, että mä en palaisi loppuun. Mä nimittäin pelkään, että tää hyvä jakso loppuu hetkenä minä hyvänsä ja sitten mä romahdan. Ja se on todettu vaikka minkä osapuolen kanssa, että riski on suurempi, jos mulla on molemmat lapset tässä. Ei oli pitänyt tehdä toista lasta, kun ei voi hoitaa molempia? Vähän myöhäistä se tässä vaiheessa enää on tollasia sanoa(:
Simppiksellä on nyt molemmissa korvissa tulehdus. Raukka huusi ja itki ja huusi vähän lisää eilen monta tuntia. Tänään haettiin antibiootit ja toivon, että ne auttaa. Ja jos tämä antibioottikuuri ei auta, tai tulehdus uusii pian taas, me metsästetään käsiimme osteopaatti ja käydään sen luona hoitamassa poika kuntoon! Mutta yritetään nyt ensin näin. Mä haluan, että mun lapseni elää mahdollisimman terveenä. Ja jos noi antibiootit ei tehoa, niin kokeillaan jotain ihan muuta kun vaan toisia antibiootteja. Sitten jos osteopatiasta ei olis apua, niin voitais kokeilla taas jotain tk-lekurin ehdottamaa.
Mä haluan olla hyvä äiti ja hoitaa mun lapseni mahdollisimman hyvin. Ja nyt musta tuntuu, että se on mahdollista. Joku päivä mä olen vielä niin hyvä äiti, että kukaan ei voi sanoa mun olevan huono vaihtoehto mun lapsille!
-S
tiistai 27. toukokuuta 2014
perjantai 16. toukokuuta 2014
Musiikki ja minä
Musiikki oli mulle joskus todella tärkeää. Tai on se vieläkin, mutta pyrin kuuntelemaan sitä mahdollisimman vähän. Ja jos kuuntelen, niin mielelläni jotain lastenlauluja tai ihan uusia biisejä. Mä olen hirveän herkkä yhdistämään sen jonkun päällä olevan tunteen biisiin, jonka satun kuulemaan sillä hetkellä. Siitä eteenpäin siitä jostain biisistä tulee aina se olo, kun ensimmäisen kuuntelukerran aikana sattui olemaan.
Kuuntelin nuorena paljon Nickelbackia, enkä pysty kuuntelemaan edes niiden uusia biisejä ilman, että ahdistaa kamalasti ja tulee todella paha olla. The Frayn How to save a life on sellainen biisi myös, että en pysty kuuntelemaan ilman, että käperryn palloksi johonkin nurkkaan ja vaan ahdistun. Skilletillä on pari biisiä myös muistaakseni ja sitten on muutama muukin bändi tai biisi, jotka aiheuttaa tämän.
The Electric Six on bändi, jonka biisejä pystyn kuuntelemaan suhteellisin hyvillä mielin, mutta ajoittain tulee kuitenkin kamalan paha olla. Hylätty fiilis. Olo, että mä en ole mitään verrattuna muihin. Kaikki muut on mua parempia ja kauniimpia. Tutustuin tähän bändiin erään ihanan silloisen ystävän suosittelemana ja olin niin palavasti ihastunut tähän poikaan.. Poika ei tietenkään tuntenut samoin mua kohtaan ja E6:n biisit onkin sitten sävytetty kaikilla mahdollisillä yhyy-oon-aivan-turha-ja-paska-fiilareilla
2009 marraskuussa tapasin Isimiehen ja alkuaikoina tyyppi lähetteli mulle hirveästi linkkejä ja pätkiä kaikista lässynlää-biiseistä. Nää biisit on mulle vieläkin rakkaita ja todella tärkeitä. Jos haluan tuntea oloni hyväksi (lähinnä silloin, kun on jo muutenkin hyvä olo) ja rakastetuksi, käyn pistämässä näitä soimaan. Akonin Keep you much longer on aivan ihana! Owl Cityn Vanilla Twilight ja Fireflies on jotain aivan mahtavuutta myös. Voi rakkaus. Ihan viimeisempänä parina vuonna en ookaan saanut enää juurikaan tälläisiä rakkausfiilisbiisejä, paitsi Chicagon Hard to say I'm sorry. Voi luoja mikä rakkauspläjäys ja just oikeeseen saumaan tossa alkuvuonna!<3 Tässä se nyt soi taustalla ja itkuhan tässä tuli. Voi rakas Isimies, kun vaan osaisin sanoiksi pukea kuinka rakas ja tärkeä minulle olet!<3
Yleensä jos kuuntelen jotain muuta kun lasten musiikkia, on mulla valmiiks jo sellainen olo kun se ko. musa saa aikaan. Mä vaan "tykkään" vahvistaa sitä tunnetta - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta noiden aivan liian vahvojen tunnetilojen takia en tosiaan kauheesti edes viitsi avata mitään mediaa ja kuunnella musiikkia. Se on sääli sinänsä, sillä musiikki on niin suuri osa myös mun päivää. Olis ihana voida kuunnella hyviä kappaleita ilman, että päivä on pilalla yhden vahinkobiisin jälkeen. Mut onneks mä voin laulaa ja sanottaa uusiks noita lastenlauluja(: Lapsiraukat :D
Sekalainen seurakunta kaikkea shaibaa musiikista näköjään. No, koettakaa elää asian kanssa.(:
-S
Kuuntelin nuorena paljon Nickelbackia, enkä pysty kuuntelemaan edes niiden uusia biisejä ilman, että ahdistaa kamalasti ja tulee todella paha olla. The Frayn How to save a life on sellainen biisi myös, että en pysty kuuntelemaan ilman, että käperryn palloksi johonkin nurkkaan ja vaan ahdistun. Skilletillä on pari biisiä myös muistaakseni ja sitten on muutama muukin bändi tai biisi, jotka aiheuttaa tämän.
The Electric Six on bändi, jonka biisejä pystyn kuuntelemaan suhteellisin hyvillä mielin, mutta ajoittain tulee kuitenkin kamalan paha olla. Hylätty fiilis. Olo, että mä en ole mitään verrattuna muihin. Kaikki muut on mua parempia ja kauniimpia. Tutustuin tähän bändiin erään ihanan silloisen ystävän suosittelemana ja olin niin palavasti ihastunut tähän poikaan.. Poika ei tietenkään tuntenut samoin mua kohtaan ja E6:n biisit onkin sitten sävytetty kaikilla mahdollisillä yhyy-oon-aivan-turha-ja-paska-fiilareilla
2009 marraskuussa tapasin Isimiehen ja alkuaikoina tyyppi lähetteli mulle hirveästi linkkejä ja pätkiä kaikista lässynlää-biiseistä. Nää biisit on mulle vieläkin rakkaita ja todella tärkeitä. Jos haluan tuntea oloni hyväksi (lähinnä silloin, kun on jo muutenkin hyvä olo) ja rakastetuksi, käyn pistämässä näitä soimaan. Akonin Keep you much longer on aivan ihana! Owl Cityn Vanilla Twilight ja Fireflies on jotain aivan mahtavuutta myös. Voi rakkaus. Ihan viimeisempänä parina vuonna en ookaan saanut enää juurikaan tälläisiä rakkausfiilisbiisejä, paitsi Chicagon Hard to say I'm sorry. Voi luoja mikä rakkauspläjäys ja just oikeeseen saumaan tossa alkuvuonna!<3 Tässä se nyt soi taustalla ja itkuhan tässä tuli. Voi rakas Isimies, kun vaan osaisin sanoiksi pukea kuinka rakas ja tärkeä minulle olet!<3
Yleensä jos kuuntelen jotain muuta kun lasten musiikkia, on mulla valmiiks jo sellainen olo kun se ko. musa saa aikaan. Mä vaan "tykkään" vahvistaa sitä tunnetta - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta noiden aivan liian vahvojen tunnetilojen takia en tosiaan kauheesti edes viitsi avata mitään mediaa ja kuunnella musiikkia. Se on sääli sinänsä, sillä musiikki on niin suuri osa myös mun päivää. Olis ihana voida kuunnella hyviä kappaleita ilman, että päivä on pilalla yhden vahinkobiisin jälkeen. Mut onneks mä voin laulaa ja sanottaa uusiks noita lastenlauluja(: Lapsiraukat :D
Sekalainen seurakunta kaikkea shaibaa musiikista näköjään. No, koettakaa elää asian kanssa.(:
-S
lauantai 3. toukokuuta 2014
What NOT to say..
Lauseita, jotka saa mun niskakarvat (ja keskisormen, nyrkinkin mahdollisesti) pystyyn:
"Sä et edes yritä."
Ei, en tietenkään. Todellisuudessä SÄ et edes tiedä kuinka helvetisti mä yritän joka sekunti tässä elämässä olla ja elää mahdollisimman tasaisesti ja fiksusti. Sä et tiedä miten paljon voimia multa vaaditaan nousta aamulla ylös sängystä ja kuinka helvetin hyvältä se tuntuu, kun joku päivä onkin sellanen, että saan pestyä pyykit - JA ripustettua ne narulle! Ilman, että koko ajan joudun itseäni potkia ja pakottaa. Ja silti sekään ei tosiaan aina riitä. Harvemmin oikeastaan.
"Ootko sä ajatellu, että sun pitäis kokeilla olla ilman lääkkeitä? Ei kuulosta yhtään hyvältä, että joku joutuu vetää jotain LÄÄKKEITÄ tunteekseen olonsa ees vähän normaaliks!"
Ootko sä ajatellu, että mä en olis tässä enää ilman noita lääkkeitä? Mä en kykene hallitsemaan mun tunteita normaalisti kunnolla, lääkityksen avullakin heikohkosti, vaikka yritys on kova. Mun aivojen kemiat ei vaan toimi niin kuin "normaaleilla" ihmisillä. Lisäksi mulla on myös harhoja. Mitä jos mä lopetan lääkkeiden syönnin ja istun lasten kanssa kotona nurkassa/lukkiutuneena vessaan, koska oon aivan 100% varma, että meidän kämppään käveli just sattumalta hetki sitten murhaaja, joka tappaa mun lapset? Entä jos mä kävelen kadulla ja mulle tuleekin yht'äkkiä se tunne, että joku seuraa mua, joku yrittää viedä mun lapset ja ainoo keino pelastautua on juosta vilkasliikenteisen tien yli just NYT? Entä, jos mä jatkuvasti epäilen, että kaikki viestit, joita mun avomieheni saa, on joltain toiselta naiselta? Entä jos mä itken itseni uneen joka ilta, koska olen varma, että mut petetään ja jätetään toisen naisen takia - vaan koska mun mieheni aiemmin päivällä naureskeli jollekin jutulle vaikka FB:ssä? Onko se parempi, että romutan itseni ja muiden elämän sillä, että pelkään ja jatkuvasti epäilen kaikkea ja kaikkia, todellisuutta ja olemista? Pitäiskö mun todella jättää lääkkeet apteekin hyllylle?
"Ota itseäs niskasta kiinni!"
Vedäpä vittu päähän ja kato auttaisko se sua sun ongelmies kanssa! Ai ei oo niin helppoo kun kuvittelis? Älä! Ootko ajatellut, että mä ehkä oon yrittänyt tätä jo miljoonasti? Ootko ajatellut, että se ei oikein onnistu? No koitapa ajatella nyt! Kun sulla on aivan helvetin paska olla ja oikeasti masennus tai muu mielenterveydenhäiriö, sä et todellakaan vaan ota itseäs "niskasta kiinni" ja jatka elämää niin kuin "normaalit" ihmiset. Hajoo pää teihin jurpoihin jotka kuvittelette, että on joku On/Off-katkasin jolla asiat kääntyy paremmaks!
"Sulla on vaan paska asenne."
Sulla on paska asenne ja sä oot täydellisen ignorantti ihminen.
"Mäkin oon ollut TOSI masentunut kerran, mut sit päätin, että en jaksa sitä paskaa enää ja aloin tietoisesti ajattelemaan positiivisemmin kaikesta. Ootko ajatellu kokeilla sitä?"
Sä et ollut masentunut. Piste. Se ei nimittäin toimi noin. Toinen piste.
"Ei toi oo mikään iso juttu, koita nyt ryhdistäytyä!" (Menee vähän samaan kastiin kuin niskasta kiinni ottaminen..)
Mulle se todellakin ON iso juttu. Aivan sama oliko kyse nyt vaikka siitä, että joskus kolmenkymmenen vuoden päästä mun isä saattaa olla kuollut, vai siitä että astuin muurahaisen päälle - tai vaikka siitä, että pitäis mennä ottaa rokotus ja oon törkeen ahdistunut ja itken ja pelkään. BPD (Borderline Personality Disorder - epävakaa persoonallisuushäiriö, käytän jatkossa tätä lyhennettä sikäli kun muistan :D) vähän niinkun toimii niin, että tunteet, oli ne sulle miten mitättömiä tai pieniä tahansa, koetaan isosti. Suunnattoman isosti. Tai ei ollenkaan. Jonain päivänä musta saattaa kaikki tuntua todella pahalta. Mun mies saa tekstarin ja oon varma, että se vehtaa toisen naisen kanssa ja jättää mut ja vie lapset ja ja ja.. Jonain toisena päivänä samassa tilanteessa jätän koko homman huomiotta. Ja joskus saatan jopa kiusoitella virnuilevalle miehelle, että kenes kanssa sitä oikein sekstaillaan. Mä en voi ennustaa mun suhtautumista. Mun mies ei voi. Kukaan ei voi. Jos mulla on hyvä päivä, se ehkä vähän antaa suuntaa miten mahdollisesti käy. Mut mun mieliala saattaa vaihtua sormia napsauttamalla hyvästä pahaks. Ja sit taas takaisin.
Jos joku ei ymmärtänyt pointtia, koittakaa miettiä sanovanne nuo vaikka syöpäpotilaalle, diabeetikolle, tai muulle tyypille jolla on selvä fyysinen vamma tai sairaus. Ei oikein toimi, vai? Joten miksi toimis tässäkään?
Kiitos, näkemiin.
-S
"Sä et edes yritä."
Ei, en tietenkään. Todellisuudessä SÄ et edes tiedä kuinka helvetisti mä yritän joka sekunti tässä elämässä olla ja elää mahdollisimman tasaisesti ja fiksusti. Sä et tiedä miten paljon voimia multa vaaditaan nousta aamulla ylös sängystä ja kuinka helvetin hyvältä se tuntuu, kun joku päivä onkin sellanen, että saan pestyä pyykit - JA ripustettua ne narulle! Ilman, että koko ajan joudun itseäni potkia ja pakottaa. Ja silti sekään ei tosiaan aina riitä. Harvemmin oikeastaan.
"Ootko sä ajatellu, että sun pitäis kokeilla olla ilman lääkkeitä? Ei kuulosta yhtään hyvältä, että joku joutuu vetää jotain LÄÄKKEITÄ tunteekseen olonsa ees vähän normaaliks!"
Ootko sä ajatellu, että mä en olis tässä enää ilman noita lääkkeitä? Mä en kykene hallitsemaan mun tunteita normaalisti kunnolla, lääkityksen avullakin heikohkosti, vaikka yritys on kova. Mun aivojen kemiat ei vaan toimi niin kuin "normaaleilla" ihmisillä. Lisäksi mulla on myös harhoja. Mitä jos mä lopetan lääkkeiden syönnin ja istun lasten kanssa kotona nurkassa/lukkiutuneena vessaan, koska oon aivan 100% varma, että meidän kämppään käveli just sattumalta hetki sitten murhaaja, joka tappaa mun lapset? Entä jos mä kävelen kadulla ja mulle tuleekin yht'äkkiä se tunne, että joku seuraa mua, joku yrittää viedä mun lapset ja ainoo keino pelastautua on juosta vilkasliikenteisen tien yli just NYT? Entä, jos mä jatkuvasti epäilen, että kaikki viestit, joita mun avomieheni saa, on joltain toiselta naiselta? Entä jos mä itken itseni uneen joka ilta, koska olen varma, että mut petetään ja jätetään toisen naisen takia - vaan koska mun mieheni aiemmin päivällä naureskeli jollekin jutulle vaikka FB:ssä? Onko se parempi, että romutan itseni ja muiden elämän sillä, että pelkään ja jatkuvasti epäilen kaikkea ja kaikkia, todellisuutta ja olemista? Pitäiskö mun todella jättää lääkkeet apteekin hyllylle?
"Ota itseäs niskasta kiinni!"
Vedäpä vittu päähän ja kato auttaisko se sua sun ongelmies kanssa! Ai ei oo niin helppoo kun kuvittelis? Älä! Ootko ajatellut, että mä ehkä oon yrittänyt tätä jo miljoonasti? Ootko ajatellut, että se ei oikein onnistu? No koitapa ajatella nyt! Kun sulla on aivan helvetin paska olla ja oikeasti masennus tai muu mielenterveydenhäiriö, sä et todellakaan vaan ota itseäs "niskasta kiinni" ja jatka elämää niin kuin "normaalit" ihmiset. Hajoo pää teihin jurpoihin jotka kuvittelette, että on joku On/Off-katkasin jolla asiat kääntyy paremmaks!
"Sulla on vaan paska asenne."
Sulla on paska asenne ja sä oot täydellisen ignorantti ihminen.
"Mäkin oon ollut TOSI masentunut kerran, mut sit päätin, että en jaksa sitä paskaa enää ja aloin tietoisesti ajattelemaan positiivisemmin kaikesta. Ootko ajatellu kokeilla sitä?"
Sä et ollut masentunut. Piste. Se ei nimittäin toimi noin. Toinen piste.
"Ei toi oo mikään iso juttu, koita nyt ryhdistäytyä!" (Menee vähän samaan kastiin kuin niskasta kiinni ottaminen..)
Mulle se todellakin ON iso juttu. Aivan sama oliko kyse nyt vaikka siitä, että joskus kolmenkymmenen vuoden päästä mun isä saattaa olla kuollut, vai siitä että astuin muurahaisen päälle - tai vaikka siitä, että pitäis mennä ottaa rokotus ja oon törkeen ahdistunut ja itken ja pelkään. BPD (Borderline Personality Disorder - epävakaa persoonallisuushäiriö, käytän jatkossa tätä lyhennettä sikäli kun muistan :D) vähän niinkun toimii niin, että tunteet, oli ne sulle miten mitättömiä tai pieniä tahansa, koetaan isosti. Suunnattoman isosti. Tai ei ollenkaan. Jonain päivänä musta saattaa kaikki tuntua todella pahalta. Mun mies saa tekstarin ja oon varma, että se vehtaa toisen naisen kanssa ja jättää mut ja vie lapset ja ja ja.. Jonain toisena päivänä samassa tilanteessa jätän koko homman huomiotta. Ja joskus saatan jopa kiusoitella virnuilevalle miehelle, että kenes kanssa sitä oikein sekstaillaan. Mä en voi ennustaa mun suhtautumista. Mun mies ei voi. Kukaan ei voi. Jos mulla on hyvä päivä, se ehkä vähän antaa suuntaa miten mahdollisesti käy. Mut mun mieliala saattaa vaihtua sormia napsauttamalla hyvästä pahaks. Ja sit taas takaisin.
Jos joku ei ymmärtänyt pointtia, koittakaa miettiä sanovanne nuo vaikka syöpäpotilaalle, diabeetikolle, tai muulle tyypille jolla on selvä fyysinen vamma tai sairaus. Ei oikein toimi, vai? Joten miksi toimis tässäkään?
Kiitos, näkemiin.
-S
tiistai 22. huhtikuuta 2014
Uneton Virkkalassa
Meillä on jo jonkun viikon sairasteltu kukin vuorollaan. Pienin on vielä onneksi säästynyt vatsapöpöltä, mutta muut ollaan saatu tuta sen voima senkin edestä. Mulla olisi nyt tiistaina ollut psykan polillekin aika, vaan enhän mä sitä muistanut. Vasta kun L sieltä soitti, välähti kirkkaana mieleen edellinen puhelinkeskustelu. Ehkä mä opin tästä muutaman kympin sakosta jotain. Vaikka enpä tähänkään mennessä ole. En mä sinne tosin olisi tämän taudin jyllätessä lähtenytkään, mutta kyllä nyt peruuttaa pitäisi muistaa. Pöh.
Mulla on ollut Isimiehen kanssa vähän kitkaa tämän sairastelun takia. Mä sairastuin ensin, eikä se oikein tainnut uskoa, että mulla ihan tosissaan oli kurja olla. Olin aika kiehumispisteessä tuon takia. Isimies itse joutui pöpön puremaksi nyt tiistaina ja on ollut ihan kipeä. Raukka, tulee paha mieli toisen puolesta ja haluan niin kovasti hoitaa ja auttaa, helliä ja hoivata. Vaikka juuri vähän aiemmin olisin voinut hirttää koko tyypin munkeloisistaan. Hassua. Mä mielelläni sairastaisin itse meidän perheen kaikki taudit. Vaan kyllä toisaalta tuntuu hassulla tavalla hyvältä olla välillä tarpeellinen muillekin kuin vain vauvalle(:
Mulla on ehtinyt tässä olla jopa riitaa ystävän kanssa. Lähti jostain suhteellisen turhasta ja niinhän siinä kävi, että mun tunteet kiihtyi nollasta sataan alta aikayksikön ja piti pakottaa itsensä käyttämään DKT-taitoja, että saan itseni koneelta pois ja nukkumaan ja siten vähän rauhoittumaan. Varsinkin, kun ensin teki mieli vain ladella kirosanoja ja haistatella. Pistää välit poikki. Puolen tunnin päästä oli jo ihan eri fiilis ja aamulla en käytännössä edes muistanut koko hommaa. Tuntuu tosi tyhmältä, että en pysty "pitämään kiinni" tunnetiloista, vaan ne tulee, iskee helvetillisellä voimalla ja häipyy sitten pois antaakseen tilaa toiselle voimalliselle tunteelle. Esko ei ole tietenkään ainoa, joka on saanut tästä kärsiä. Isimies on hieno esimerkki aallonmurtajasta myös. Sekä oma lapsuudenperheeni, Äitihahmo etunenässä.
Sinänsä on ihan kiva, että tunteet on aina voimakkaita. En ole ikinä iloinen, vaan aina tosi iloinen. En koskaan vähän ihastunut, vaan aina ihan täysillä huumaantunut (tosin Isimieheen se on nyt jäänyt, mutta onneksi jaksan vielä siihenkin seota uudelleen ja uudelleen(;). Ja niin edelleen. Vastapainona sitten se, että negatiiviset tunteet on samaa suuruusluokkaa. Mutta viimeaikoina on yllättänyt positiivisten tunteiden määrä suhteessa kurjempiin fiiliksiin(:
Note to self: Pitää yrittää muistaa kirjoittaa teille joku kerta musiikista ja miksi kuuntelen sitä niin harvoin nykyään.
Jos nyt yrittäisi saalistaa Nukkumattia.
Hyvää yötä ja toivottavasti kauniita unia!
-S
Mulla on ollut Isimiehen kanssa vähän kitkaa tämän sairastelun takia. Mä sairastuin ensin, eikä se oikein tainnut uskoa, että mulla ihan tosissaan oli kurja olla. Olin aika kiehumispisteessä tuon takia. Isimies itse joutui pöpön puremaksi nyt tiistaina ja on ollut ihan kipeä. Raukka, tulee paha mieli toisen puolesta ja haluan niin kovasti hoitaa ja auttaa, helliä ja hoivata. Vaikka juuri vähän aiemmin olisin voinut hirttää koko tyypin munkeloisistaan. Hassua. Mä mielelläni sairastaisin itse meidän perheen kaikki taudit. Vaan kyllä toisaalta tuntuu hassulla tavalla hyvältä olla välillä tarpeellinen muillekin kuin vain vauvalle(:
 | ||
| Simppis ja Umppis<3 Kumma miten tuo pieni poika jaksoi nauraa, vaikka oli oksennustaudissa! |
Sinänsä on ihan kiva, että tunteet on aina voimakkaita. En ole ikinä iloinen, vaan aina tosi iloinen. En koskaan vähän ihastunut, vaan aina ihan täysillä huumaantunut (tosin Isimieheen se on nyt jäänyt, mutta onneksi jaksan vielä siihenkin seota uudelleen ja uudelleen(;). Ja niin edelleen. Vastapainona sitten se, että negatiiviset tunteet on samaa suuruusluokkaa. Mutta viimeaikoina on yllättänyt positiivisten tunteiden määrä suhteessa kurjempiin fiiliksiin(:
Note to self: Pitää yrittää muistaa kirjoittaa teille joku kerta musiikista ja miksi kuuntelen sitä niin harvoin nykyään.
Jos nyt yrittäisi saalistaa Nukkumattia.
Hyvää yötä ja toivottavasti kauniita unia!
-S
torstai 17. huhtikuuta 2014
Minä: äiti ja epävakaa
Siinäpä se otsikossa on. Minä olen äiti. Ja epävakaa. Olen paljon muutakin, muunmuassa puoliso ja tytär, mutta nämä kaksi ensin mainittua tulevat hyvinkin todennäköisesti näyttelemään pääroolia blogissani.
Tässä blogissa pyrin olemaan avoin ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Haluan kertoa elämästäni epävakaan yksilön silmin. Avata millaista on olla epävakaa äiti ja puoliso. Ja toivottavasti valaa uskoa, että on mahdollista yhdistää nämä kaikki, eikä se ole lainkaan toivoton yhtälö, kuten joskus luulin. Yritän myös olla piiloutumatta epävakauden taakse ja ottaa täyden vastuun sanoistani ja tekemisistäni. Näin tahdon toimia myös muussa elämässä.
Vähän taustaa näin alkuun:
Törmäsin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön vasta, kun se minulla diagnosoitiin kaksi vuotta sitten osastohoidossa. Osastolla sain jonkin verran tietoa asiasta ja nivaskan papereita kouraan. Sain ennen kotiutumistani myös lupauksen terapiasta seuraavien vuosien aikana. Saisin käydä epävakaille suunnatun intensiivisen DKT:n (Dialektinen KäyttäytymisTerapia) ja toivottavasti löytäisin ryhtiä elämään ja tunteiden hallintaan.
DKT:n aloitin vuosi sitten tammikuussa ja se loppui toisen lapseni syntymään marraskuun alussa. Terapiasta todella on ollut minulle hyötyä ja aion kertoa siitä vielä enemmän, kun löydän sopivan hetken.(:
Minulla on kaksi lasta, kohta 3-vuotias poika ja viiden kuukauden ikäinen tyttö. Öisin vieressäni nukkuu lasteni ihana isä. Nämä kolme ovat elämäni tärkeimmät ihmiset, minun oma pieni perheeni<3
Mainittavan arvoinen asia on mielestäni myös se, että olen onnistunut hankalasta olemuksestani huolimatta säilyttämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita - ja he kaikki jaksavat yhä kiinnostua minusta ja minun elämästäni, vaikka en koskaan ole ollut mikään ihanneystävä. ETSMS<3
Toinen, mistä vielä haluan sanoa on se, kuinka onnellinen olen pienestä tyttärestäni. Ei vain sen takia, että hän luonnollisesti on kaunein ja ihanin pieni Vaava koko maailmassa(;), mutta olen niin kiitollinen että sain juuri tuohon aikaan olla raskaana. Löysin nimittäin aivan mahtavan Facebook-ryhmän lasketun ajan perusteella, enkä voi tarpeeksi kiittää Vaavaa siitä, että päätti tarttua matkaan juuri sillä hetkellä kuin teki. Lokakuiset<3
Toivon, että jaksan ja pystyn katsomaan tämän blogin kirjoittamisen loppuun. Toivon todella, että saan sen itsestäni irti, enkä jätä tätäkin kesken niinkuin niin monia muita asioita elämässäni.
Ja toivon myös, että jaksatte (te kaikki yksi lukijaa :D) vaihtelevaa kirjoitustyyliä, on vielä hiukka hakusessa!
Tuitui,
S
Tässä blogissa pyrin olemaan avoin ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Haluan kertoa elämästäni epävakaan yksilön silmin. Avata millaista on olla epävakaa äiti ja puoliso. Ja toivottavasti valaa uskoa, että on mahdollista yhdistää nämä kaikki, eikä se ole lainkaan toivoton yhtälö, kuten joskus luulin. Yritän myös olla piiloutumatta epävakauden taakse ja ottaa täyden vastuun sanoistani ja tekemisistäni. Näin tahdon toimia myös muussa elämässä.
Vähän taustaa näin alkuun:
Törmäsin epävakaaseen persoonallisuushäiriöön vasta, kun se minulla diagnosoitiin kaksi vuotta sitten osastohoidossa. Osastolla sain jonkin verran tietoa asiasta ja nivaskan papereita kouraan. Sain ennen kotiutumistani myös lupauksen terapiasta seuraavien vuosien aikana. Saisin käydä epävakaille suunnatun intensiivisen DKT:n (Dialektinen KäyttäytymisTerapia) ja toivottavasti löytäisin ryhtiä elämään ja tunteiden hallintaan.
DKT:n aloitin vuosi sitten tammikuussa ja se loppui toisen lapseni syntymään marraskuun alussa. Terapiasta todella on ollut minulle hyötyä ja aion kertoa siitä vielä enemmän, kun löydän sopivan hetken.(:
Minulla on kaksi lasta, kohta 3-vuotias poika ja viiden kuukauden ikäinen tyttö. Öisin vieressäni nukkuu lasteni ihana isä. Nämä kolme ovat elämäni tärkeimmät ihmiset, minun oma pieni perheeni<3
Mainittavan arvoinen asia on mielestäni myös se, että olen onnistunut hankalasta olemuksestani huolimatta säilyttämään monien vuosien mittaisia ystävyyssuhteita - ja he kaikki jaksavat yhä kiinnostua minusta ja minun elämästäni, vaikka en koskaan ole ollut mikään ihanneystävä. ETSMS<3
Toinen, mistä vielä haluan sanoa on se, kuinka onnellinen olen pienestä tyttärestäni. Ei vain sen takia, että hän luonnollisesti on kaunein ja ihanin pieni Vaava koko maailmassa(;), mutta olen niin kiitollinen että sain juuri tuohon aikaan olla raskaana. Löysin nimittäin aivan mahtavan Facebook-ryhmän lasketun ajan perusteella, enkä voi tarpeeksi kiittää Vaavaa siitä, että päätti tarttua matkaan juuri sillä hetkellä kuin teki. Lokakuiset<3
Toivon, että jaksan ja pystyn katsomaan tämän blogin kirjoittamisen loppuun. Toivon todella, että saan sen itsestäni irti, enkä jätä tätäkin kesken niinkuin niin monia muita asioita elämässäni.
Ja toivon myös, että jaksatte (te kaikki yksi lukijaa :D) vaihtelevaa kirjoitustyyliä, on vielä hiukka hakusessa!
Tuitui,
S
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)