Mä olen päättänyt olla hyvä äiti. Mahdollisimman hyvä ainakin. Simppikselle mä en sitä ollut, kun se oli vauva. Olin liian hukassa ja aivan liian rikki. Mutta nyt tuntuu siltä, että mulla alkaa olla tarpeeksi eväitä kasassa tähän hommaan. Mä ehkä sittenkin pystyn tähän. Ainakin aion yrittää!
Isimies meni töihin vapun jälkeisenä päivänä ja mä jäin kotiin. Simppis käy päiväkodissa, mutta tulee puoli kolmen aikaan iltapäivällä takaisin. Ollaan siitä sitten seitsemään asti kolmisteen. Silloin kun Simppis oli pieni, mulle oli aivan äärettömän vaikeaa olla sen kanssa yksin. Tai olla ylipäätään. Mä halusin mieluummin mennä jossain muualla ja käytinkin ainakin kolmen kuukauden ajan Paloniemen sairaalasta päästyäni mun vanhempiani häikäilemättä hyödyksi ja poika oli niillä melkein yhtä paljon kun mun sairaalassa ollessa. Ja se oli väärin kaikkia osapuolia kohtaan. Oon aivan mielettömän pettynyt omaan toimintaani silloin ja tuntuu todella pahalta pojan puolesta, että äiti on vaan mennyt miten halusi. Mutta kuten sanottu, mä olin hukassa ja liian rikki. Nyt vasta Umppiksen synnyttyä mä olen päässyt jyvälle siitä miten hienoa on olla äiti ja viettää aikaa omisen lastensa kanssa. Ja oon siitä niin mielettömän iloinen ja kiitollinen joka päivä! Pitkä tie tähän onkin kuljettu.
Simppis kuitenkin käy päiväkodissa, että mä en palaisi loppuun. Mä nimittäin pelkään, että tää hyvä jakso loppuu hetkenä minä hyvänsä ja sitten mä romahdan. Ja se on todettu vaikka minkä osapuolen kanssa, että riski on suurempi, jos mulla on molemmat lapset tässä. Ei oli pitänyt tehdä toista lasta, kun ei voi hoitaa molempia? Vähän myöhäistä se tässä vaiheessa enää on tollasia sanoa(:
Simppiksellä on nyt molemmissa korvissa tulehdus. Raukka huusi ja itki ja huusi vähän lisää eilen monta tuntia. Tänään haettiin antibiootit ja toivon, että ne auttaa. Ja jos tämä antibioottikuuri ei auta, tai tulehdus uusii pian taas, me metsästetään käsiimme osteopaatti ja käydään sen luona hoitamassa poika kuntoon! Mutta yritetään nyt ensin näin. Mä haluan, että mun lapseni elää mahdollisimman terveenä. Ja jos noi antibiootit ei tehoa, niin kokeillaan jotain ihan muuta kun vaan toisia antibiootteja. Sitten jos osteopatiasta ei olis apua, niin voitais kokeilla taas jotain tk-lekurin ehdottamaa.
Mä haluan olla hyvä äiti ja hoitaa mun lapseni mahdollisimman hyvin. Ja nyt musta tuntuu, että se on mahdollista. Joku päivä mä olen vielä niin hyvä äiti, että kukaan ei voi sanoa mun olevan huono vaihtoehto mun lapsille!
-S
tiistai 27. toukokuuta 2014
perjantai 16. toukokuuta 2014
Musiikki ja minä
Musiikki oli mulle joskus todella tärkeää. Tai on se vieläkin, mutta pyrin kuuntelemaan sitä mahdollisimman vähän. Ja jos kuuntelen, niin mielelläni jotain lastenlauluja tai ihan uusia biisejä. Mä olen hirveän herkkä yhdistämään sen jonkun päällä olevan tunteen biisiin, jonka satun kuulemaan sillä hetkellä. Siitä eteenpäin siitä jostain biisistä tulee aina se olo, kun ensimmäisen kuuntelukerran aikana sattui olemaan.
Kuuntelin nuorena paljon Nickelbackia, enkä pysty kuuntelemaan edes niiden uusia biisejä ilman, että ahdistaa kamalasti ja tulee todella paha olla. The Frayn How to save a life on sellainen biisi myös, että en pysty kuuntelemaan ilman, että käperryn palloksi johonkin nurkkaan ja vaan ahdistun. Skilletillä on pari biisiä myös muistaakseni ja sitten on muutama muukin bändi tai biisi, jotka aiheuttaa tämän.
The Electric Six on bändi, jonka biisejä pystyn kuuntelemaan suhteellisin hyvillä mielin, mutta ajoittain tulee kuitenkin kamalan paha olla. Hylätty fiilis. Olo, että mä en ole mitään verrattuna muihin. Kaikki muut on mua parempia ja kauniimpia. Tutustuin tähän bändiin erään ihanan silloisen ystävän suosittelemana ja olin niin palavasti ihastunut tähän poikaan.. Poika ei tietenkään tuntenut samoin mua kohtaan ja E6:n biisit onkin sitten sävytetty kaikilla mahdollisillä yhyy-oon-aivan-turha-ja-paska-fiilareilla
2009 marraskuussa tapasin Isimiehen ja alkuaikoina tyyppi lähetteli mulle hirveästi linkkejä ja pätkiä kaikista lässynlää-biiseistä. Nää biisit on mulle vieläkin rakkaita ja todella tärkeitä. Jos haluan tuntea oloni hyväksi (lähinnä silloin, kun on jo muutenkin hyvä olo) ja rakastetuksi, käyn pistämässä näitä soimaan. Akonin Keep you much longer on aivan ihana! Owl Cityn Vanilla Twilight ja Fireflies on jotain aivan mahtavuutta myös. Voi rakkaus. Ihan viimeisempänä parina vuonna en ookaan saanut enää juurikaan tälläisiä rakkausfiilisbiisejä, paitsi Chicagon Hard to say I'm sorry. Voi luoja mikä rakkauspläjäys ja just oikeeseen saumaan tossa alkuvuonna!<3 Tässä se nyt soi taustalla ja itkuhan tässä tuli. Voi rakas Isimies, kun vaan osaisin sanoiksi pukea kuinka rakas ja tärkeä minulle olet!<3
Yleensä jos kuuntelen jotain muuta kun lasten musiikkia, on mulla valmiiks jo sellainen olo kun se ko. musa saa aikaan. Mä vaan "tykkään" vahvistaa sitä tunnetta - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta noiden aivan liian vahvojen tunnetilojen takia en tosiaan kauheesti edes viitsi avata mitään mediaa ja kuunnella musiikkia. Se on sääli sinänsä, sillä musiikki on niin suuri osa myös mun päivää. Olis ihana voida kuunnella hyviä kappaleita ilman, että päivä on pilalla yhden vahinkobiisin jälkeen. Mut onneks mä voin laulaa ja sanottaa uusiks noita lastenlauluja(: Lapsiraukat :D
Sekalainen seurakunta kaikkea shaibaa musiikista näköjään. No, koettakaa elää asian kanssa.(:
-S
Kuuntelin nuorena paljon Nickelbackia, enkä pysty kuuntelemaan edes niiden uusia biisejä ilman, että ahdistaa kamalasti ja tulee todella paha olla. The Frayn How to save a life on sellainen biisi myös, että en pysty kuuntelemaan ilman, että käperryn palloksi johonkin nurkkaan ja vaan ahdistun. Skilletillä on pari biisiä myös muistaakseni ja sitten on muutama muukin bändi tai biisi, jotka aiheuttaa tämän.
The Electric Six on bändi, jonka biisejä pystyn kuuntelemaan suhteellisin hyvillä mielin, mutta ajoittain tulee kuitenkin kamalan paha olla. Hylätty fiilis. Olo, että mä en ole mitään verrattuna muihin. Kaikki muut on mua parempia ja kauniimpia. Tutustuin tähän bändiin erään ihanan silloisen ystävän suosittelemana ja olin niin palavasti ihastunut tähän poikaan.. Poika ei tietenkään tuntenut samoin mua kohtaan ja E6:n biisit onkin sitten sävytetty kaikilla mahdollisillä yhyy-oon-aivan-turha-ja-paska-fiilareilla
2009 marraskuussa tapasin Isimiehen ja alkuaikoina tyyppi lähetteli mulle hirveästi linkkejä ja pätkiä kaikista lässynlää-biiseistä. Nää biisit on mulle vieläkin rakkaita ja todella tärkeitä. Jos haluan tuntea oloni hyväksi (lähinnä silloin, kun on jo muutenkin hyvä olo) ja rakastetuksi, käyn pistämässä näitä soimaan. Akonin Keep you much longer on aivan ihana! Owl Cityn Vanilla Twilight ja Fireflies on jotain aivan mahtavuutta myös. Voi rakkaus. Ihan viimeisempänä parina vuonna en ookaan saanut enää juurikaan tälläisiä rakkausfiilisbiisejä, paitsi Chicagon Hard to say I'm sorry. Voi luoja mikä rakkauspläjäys ja just oikeeseen saumaan tossa alkuvuonna!<3 Tässä se nyt soi taustalla ja itkuhan tässä tuli. Voi rakas Isimies, kun vaan osaisin sanoiksi pukea kuinka rakas ja tärkeä minulle olet!<3
Yleensä jos kuuntelen jotain muuta kun lasten musiikkia, on mulla valmiiks jo sellainen olo kun se ko. musa saa aikaan. Mä vaan "tykkään" vahvistaa sitä tunnetta - niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta noiden aivan liian vahvojen tunnetilojen takia en tosiaan kauheesti edes viitsi avata mitään mediaa ja kuunnella musiikkia. Se on sääli sinänsä, sillä musiikki on niin suuri osa myös mun päivää. Olis ihana voida kuunnella hyviä kappaleita ilman, että päivä on pilalla yhden vahinkobiisin jälkeen. Mut onneks mä voin laulaa ja sanottaa uusiks noita lastenlauluja(: Lapsiraukat :D
Sekalainen seurakunta kaikkea shaibaa musiikista näköjään. No, koettakaa elää asian kanssa.(:
-S
lauantai 3. toukokuuta 2014
What NOT to say..
Lauseita, jotka saa mun niskakarvat (ja keskisormen, nyrkinkin mahdollisesti) pystyyn:
"Sä et edes yritä."
Ei, en tietenkään. Todellisuudessä SÄ et edes tiedä kuinka helvetisti mä yritän joka sekunti tässä elämässä olla ja elää mahdollisimman tasaisesti ja fiksusti. Sä et tiedä miten paljon voimia multa vaaditaan nousta aamulla ylös sängystä ja kuinka helvetin hyvältä se tuntuu, kun joku päivä onkin sellanen, että saan pestyä pyykit - JA ripustettua ne narulle! Ilman, että koko ajan joudun itseäni potkia ja pakottaa. Ja silti sekään ei tosiaan aina riitä. Harvemmin oikeastaan.
"Ootko sä ajatellu, että sun pitäis kokeilla olla ilman lääkkeitä? Ei kuulosta yhtään hyvältä, että joku joutuu vetää jotain LÄÄKKEITÄ tunteekseen olonsa ees vähän normaaliks!"
Ootko sä ajatellu, että mä en olis tässä enää ilman noita lääkkeitä? Mä en kykene hallitsemaan mun tunteita normaalisti kunnolla, lääkityksen avullakin heikohkosti, vaikka yritys on kova. Mun aivojen kemiat ei vaan toimi niin kuin "normaaleilla" ihmisillä. Lisäksi mulla on myös harhoja. Mitä jos mä lopetan lääkkeiden syönnin ja istun lasten kanssa kotona nurkassa/lukkiutuneena vessaan, koska oon aivan 100% varma, että meidän kämppään käveli just sattumalta hetki sitten murhaaja, joka tappaa mun lapset? Entä jos mä kävelen kadulla ja mulle tuleekin yht'äkkiä se tunne, että joku seuraa mua, joku yrittää viedä mun lapset ja ainoo keino pelastautua on juosta vilkasliikenteisen tien yli just NYT? Entä, jos mä jatkuvasti epäilen, että kaikki viestit, joita mun avomieheni saa, on joltain toiselta naiselta? Entä jos mä itken itseni uneen joka ilta, koska olen varma, että mut petetään ja jätetään toisen naisen takia - vaan koska mun mieheni aiemmin päivällä naureskeli jollekin jutulle vaikka FB:ssä? Onko se parempi, että romutan itseni ja muiden elämän sillä, että pelkään ja jatkuvasti epäilen kaikkea ja kaikkia, todellisuutta ja olemista? Pitäiskö mun todella jättää lääkkeet apteekin hyllylle?
"Ota itseäs niskasta kiinni!"
Vedäpä vittu päähän ja kato auttaisko se sua sun ongelmies kanssa! Ai ei oo niin helppoo kun kuvittelis? Älä! Ootko ajatellut, että mä ehkä oon yrittänyt tätä jo miljoonasti? Ootko ajatellut, että se ei oikein onnistu? No koitapa ajatella nyt! Kun sulla on aivan helvetin paska olla ja oikeasti masennus tai muu mielenterveydenhäiriö, sä et todellakaan vaan ota itseäs "niskasta kiinni" ja jatka elämää niin kuin "normaalit" ihmiset. Hajoo pää teihin jurpoihin jotka kuvittelette, että on joku On/Off-katkasin jolla asiat kääntyy paremmaks!
"Sulla on vaan paska asenne."
Sulla on paska asenne ja sä oot täydellisen ignorantti ihminen.
"Mäkin oon ollut TOSI masentunut kerran, mut sit päätin, että en jaksa sitä paskaa enää ja aloin tietoisesti ajattelemaan positiivisemmin kaikesta. Ootko ajatellu kokeilla sitä?"
Sä et ollut masentunut. Piste. Se ei nimittäin toimi noin. Toinen piste.
"Ei toi oo mikään iso juttu, koita nyt ryhdistäytyä!" (Menee vähän samaan kastiin kuin niskasta kiinni ottaminen..)
Mulle se todellakin ON iso juttu. Aivan sama oliko kyse nyt vaikka siitä, että joskus kolmenkymmenen vuoden päästä mun isä saattaa olla kuollut, vai siitä että astuin muurahaisen päälle - tai vaikka siitä, että pitäis mennä ottaa rokotus ja oon törkeen ahdistunut ja itken ja pelkään. BPD (Borderline Personality Disorder - epävakaa persoonallisuushäiriö, käytän jatkossa tätä lyhennettä sikäli kun muistan :D) vähän niinkun toimii niin, että tunteet, oli ne sulle miten mitättömiä tai pieniä tahansa, koetaan isosti. Suunnattoman isosti. Tai ei ollenkaan. Jonain päivänä musta saattaa kaikki tuntua todella pahalta. Mun mies saa tekstarin ja oon varma, että se vehtaa toisen naisen kanssa ja jättää mut ja vie lapset ja ja ja.. Jonain toisena päivänä samassa tilanteessa jätän koko homman huomiotta. Ja joskus saatan jopa kiusoitella virnuilevalle miehelle, että kenes kanssa sitä oikein sekstaillaan. Mä en voi ennustaa mun suhtautumista. Mun mies ei voi. Kukaan ei voi. Jos mulla on hyvä päivä, se ehkä vähän antaa suuntaa miten mahdollisesti käy. Mut mun mieliala saattaa vaihtua sormia napsauttamalla hyvästä pahaks. Ja sit taas takaisin.
Jos joku ei ymmärtänyt pointtia, koittakaa miettiä sanovanne nuo vaikka syöpäpotilaalle, diabeetikolle, tai muulle tyypille jolla on selvä fyysinen vamma tai sairaus. Ei oikein toimi, vai? Joten miksi toimis tässäkään?
Kiitos, näkemiin.
-S
"Sä et edes yritä."
Ei, en tietenkään. Todellisuudessä SÄ et edes tiedä kuinka helvetisti mä yritän joka sekunti tässä elämässä olla ja elää mahdollisimman tasaisesti ja fiksusti. Sä et tiedä miten paljon voimia multa vaaditaan nousta aamulla ylös sängystä ja kuinka helvetin hyvältä se tuntuu, kun joku päivä onkin sellanen, että saan pestyä pyykit - JA ripustettua ne narulle! Ilman, että koko ajan joudun itseäni potkia ja pakottaa. Ja silti sekään ei tosiaan aina riitä. Harvemmin oikeastaan.
"Ootko sä ajatellu, että sun pitäis kokeilla olla ilman lääkkeitä? Ei kuulosta yhtään hyvältä, että joku joutuu vetää jotain LÄÄKKEITÄ tunteekseen olonsa ees vähän normaaliks!"
Ootko sä ajatellu, että mä en olis tässä enää ilman noita lääkkeitä? Mä en kykene hallitsemaan mun tunteita normaalisti kunnolla, lääkityksen avullakin heikohkosti, vaikka yritys on kova. Mun aivojen kemiat ei vaan toimi niin kuin "normaaleilla" ihmisillä. Lisäksi mulla on myös harhoja. Mitä jos mä lopetan lääkkeiden syönnin ja istun lasten kanssa kotona nurkassa/lukkiutuneena vessaan, koska oon aivan 100% varma, että meidän kämppään käveli just sattumalta hetki sitten murhaaja, joka tappaa mun lapset? Entä jos mä kävelen kadulla ja mulle tuleekin yht'äkkiä se tunne, että joku seuraa mua, joku yrittää viedä mun lapset ja ainoo keino pelastautua on juosta vilkasliikenteisen tien yli just NYT? Entä, jos mä jatkuvasti epäilen, että kaikki viestit, joita mun avomieheni saa, on joltain toiselta naiselta? Entä jos mä itken itseni uneen joka ilta, koska olen varma, että mut petetään ja jätetään toisen naisen takia - vaan koska mun mieheni aiemmin päivällä naureskeli jollekin jutulle vaikka FB:ssä? Onko se parempi, että romutan itseni ja muiden elämän sillä, että pelkään ja jatkuvasti epäilen kaikkea ja kaikkia, todellisuutta ja olemista? Pitäiskö mun todella jättää lääkkeet apteekin hyllylle?
"Ota itseäs niskasta kiinni!"
Vedäpä vittu päähän ja kato auttaisko se sua sun ongelmies kanssa! Ai ei oo niin helppoo kun kuvittelis? Älä! Ootko ajatellut, että mä ehkä oon yrittänyt tätä jo miljoonasti? Ootko ajatellut, että se ei oikein onnistu? No koitapa ajatella nyt! Kun sulla on aivan helvetin paska olla ja oikeasti masennus tai muu mielenterveydenhäiriö, sä et todellakaan vaan ota itseäs "niskasta kiinni" ja jatka elämää niin kuin "normaalit" ihmiset. Hajoo pää teihin jurpoihin jotka kuvittelette, että on joku On/Off-katkasin jolla asiat kääntyy paremmaks!
"Sulla on vaan paska asenne."
Sulla on paska asenne ja sä oot täydellisen ignorantti ihminen.
"Mäkin oon ollut TOSI masentunut kerran, mut sit päätin, että en jaksa sitä paskaa enää ja aloin tietoisesti ajattelemaan positiivisemmin kaikesta. Ootko ajatellu kokeilla sitä?"
Sä et ollut masentunut. Piste. Se ei nimittäin toimi noin. Toinen piste.
"Ei toi oo mikään iso juttu, koita nyt ryhdistäytyä!" (Menee vähän samaan kastiin kuin niskasta kiinni ottaminen..)
Mulle se todellakin ON iso juttu. Aivan sama oliko kyse nyt vaikka siitä, että joskus kolmenkymmenen vuoden päästä mun isä saattaa olla kuollut, vai siitä että astuin muurahaisen päälle - tai vaikka siitä, että pitäis mennä ottaa rokotus ja oon törkeen ahdistunut ja itken ja pelkään. BPD (Borderline Personality Disorder - epävakaa persoonallisuushäiriö, käytän jatkossa tätä lyhennettä sikäli kun muistan :D) vähän niinkun toimii niin, että tunteet, oli ne sulle miten mitättömiä tai pieniä tahansa, koetaan isosti. Suunnattoman isosti. Tai ei ollenkaan. Jonain päivänä musta saattaa kaikki tuntua todella pahalta. Mun mies saa tekstarin ja oon varma, että se vehtaa toisen naisen kanssa ja jättää mut ja vie lapset ja ja ja.. Jonain toisena päivänä samassa tilanteessa jätän koko homman huomiotta. Ja joskus saatan jopa kiusoitella virnuilevalle miehelle, että kenes kanssa sitä oikein sekstaillaan. Mä en voi ennustaa mun suhtautumista. Mun mies ei voi. Kukaan ei voi. Jos mulla on hyvä päivä, se ehkä vähän antaa suuntaa miten mahdollisesti käy. Mut mun mieliala saattaa vaihtua sormia napsauttamalla hyvästä pahaks. Ja sit taas takaisin.
Jos joku ei ymmärtänyt pointtia, koittakaa miettiä sanovanne nuo vaikka syöpäpotilaalle, diabeetikolle, tai muulle tyypille jolla on selvä fyysinen vamma tai sairaus. Ei oikein toimi, vai? Joten miksi toimis tässäkään?
Kiitos, näkemiin.
-S
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)