Uneton Virkkalassa

Meillä on jo jonkun viikon sairasteltu kukin vuorollaan. Pienin on vielä onneksi säästynyt vatsapöpöltä, mutta muut ollaan saatu tuta sen voima senkin edestä. Mulla olisi nyt tiistaina ollut psykan polillekin aika, vaan enhän mä sitä muistanut. Vasta kun L sieltä soitti, välähti kirkkaana mieleen edellinen puhelinkeskustelu. Ehkä mä opin tästä muutaman kympin sakosta jotain. Vaikka enpä tähänkään mennessä ole. En mä sinne tosin olisi tämän taudin jyllätessä lähtenytkään, mutta kyllä nyt peruuttaa pitäisi muistaa. Pöh.

Mulla on ollut Isimiehen kanssa vähän kitkaa tämän sairastelun takia. Mä sairastuin ensin, eikä se oikein tainnut uskoa, että mulla ihan tosissaan oli kurja olla. Olin aika kiehumispisteessä tuon takia. Isimies itse joutui pöpön puremaksi nyt tiistaina ja on ollut ihan kipeä. Raukka, tulee paha mieli toisen puolesta ja haluan niin kovasti hoitaa ja auttaa, helliä ja hoivata. Vaikka juuri vähän aiemmin olisin voinut hirttää koko tyypin munkeloisistaan. Hassua. Mä mielelläni sairastaisin itse meidän perheen kaikki taudit. Vaan kyllä toisaalta tuntuu hassulla tavalla hyvältä olla välillä tarpeellinen muillekin kuin vain vauvalle(:

Simppis ja Umppis<3 Kumma miten tuo pieni poika jaksoi nauraa, vaikka oli oksennustaudissa!

Mulla on ehtinyt tässä olla jopa riitaa ystävän kanssa. Lähti jostain suhteellisen turhasta ja niinhän siinä kävi, että mun tunteet kiihtyi nollasta sataan alta aikayksikön ja piti pakottaa itsensä käyttämään DKT-taitoja, että saan itseni koneelta pois ja nukkumaan ja siten vähän rauhoittumaan. Varsinkin, kun ensin teki mieli vain ladella kirosanoja ja haistatella. Pistää välit poikki. Puolen tunnin päästä oli jo ihan eri fiilis ja aamulla en käytännössä edes muistanut koko hommaa. Tuntuu tosi tyhmältä, että en pysty "pitämään kiinni" tunnetiloista, vaan ne tulee, iskee helvetillisellä voimalla ja häipyy sitten pois antaakseen tilaa toiselle voimalliselle tunteelle. Esko ei ole tietenkään ainoa, joka on saanut tästä kärsiä. Isimies on hieno esimerkki aallonmurtajasta myös. Sekä oma lapsuudenperheeni, Äitihahmo etunenässä.
Sinänsä on ihan kiva, että tunteet on aina voimakkaita. En ole ikinä iloinen, vaan aina tosi iloinen. En koskaan vähän ihastunut, vaan aina ihan täysillä huumaantunut (tosin Isimieheen se on nyt jäänyt, mutta onneksi jaksan vielä siihenkin seota uudelleen ja uudelleen(;). Ja niin edelleen. Vastapainona sitten se, että negatiiviset tunteet on samaa suuruusluokkaa. Mutta viimeaikoina on yllättänyt positiivisten tunteiden määrä suhteessa kurjempiin fiiliksiin(:

Note to self: Pitää yrittää muistaa kirjoittaa teille joku kerta musiikista ja miksi kuuntelen sitä niin harvoin nykyään.

Jos nyt yrittäisi saalistaa Nukkumattia.

Hyvää yötä ja toivottavasti kauniita unia!

-S